Fiilisten vuoristorataa..

Noniin, sain perjantaina odottamani puhelun koskisairaalasta. Ensimmäinen vapaa aika leikkaavalle tohtorille on 23.04.2014. Pääsiäinen ja tohtorin talviloma vähän sekoittaa leikkausaikatauluja. Ensimmäinen fiilis oli harmitus siitä että leikkaus menee noin "pitkälle" ja sitä kautta myös kuntouttamisen aloitus vaan pitkittyy. Mutta sitten kun järjellä miettii niin toihan on tasan kuukauden päässä tapaturmasta, joten tosi hyvin, koska ortopedin tavoite oli että 3-6 viikon päästä leikataan. (Olis tuntunut tuskaselta odottaa se 6viikkoo!) Ehdinpähän tässä nyt enemmän kuntouttaa ja vahvistaa polvea leikkausta varten, josko siitä vaikka olisi hyötyä sitten leikkauksen jälkeen niinkuin on sanottu.

Fiilikset heittelee hurjasti laidasta laitaan! Tää polven hajoominen kun nyt muutti totaalisesti kaikki lähitulevaisuuden suunnitelmat. Olin siis justiinsa aloittamassa työharjoittelun jossa piti tehdä kaksi viimeistä näyttöä valmiiksi ja valmistua keväällä. Mulle oli myös valmiiksi puhuttuna työpaikka jossa piti aloittaa heti kesäkuun alusta ja jäädä sinne hommiin. No luonnollisestikkaan en nyt harjoittelua päässyt tekemään koska työ on niin fyysistä (ilmastointi asennusta/puhdistusta/huoltoa/säätöä ja peltiseppähommia) että ortopedin mukaan se on tällä polvella liian riskialtista. Joten papereitakaan ei nyt keväällä tule, eikä myöskään töitä pysty aloittamaan ennen kuin polvi on kunnossa, joten opiskelijapudjektilla eläminen jatkuu.  Ja sitten rugby.  Koko loppukausi menee kuntoutuksen parissa. Näiden kaikkien asioiden yhteissumma harmittaa aivan hulluna! Myöskään ortopedin puheet siitä miten mun kannattaa miettiä vähemmän fyysistä työtä, koska tää polvi ei tule kestämään tuota hommaa yli 50-vuotiaaksi, samoin kuin se kehotti miettimään haluanko ottaa vielä riskin ja jatkaa rugbyn pelaamista pyörii mielessä.

Ensimmäinen ajatus oli heti turman jälkeen että todellakin kuntoutan tän polven vaan nyt äkkiä kuntoon ja lähden tyttöjen kanssa vielä viimeistään finaaliin pelaamaan, mutta nyt kun on hetken miettinyt ja saanut lisää infoa siitä minkälainen toipuimisoperaatio tässä on edessä niin faktahan on se että tällä polvella ei tällä kaudella pelata pelin peliä, hyvin todennäköistä on myös se että tänä vuonna ei edes vielä reenata mitään rugbyn omaista kertaakaan. Näin kun on vuoden sisällä kaksi puolen vuoden kuntoutusjaksoa käynnissä tuntuu ajoittain vähän turhankin ylitsepääsemättömältä. Hitusen reilu vuosi sitten mun kädestä tosiaan poistettiin kipsi murtuneen veneluun vuoksi, joka vaati sen puolisen vuotta kuntoutusta ja kontaktilomaa, jotka myöskin häiritsivät työn ja harrastuksen jatkamista. Muistan tottakai myös sen fiiliksen miten mahtavaa oli päästä ensimmäistä kertaa kunnolla reenaamaan silloisen turman jälkeen ja en ikinä myöskään unohda sitä miten pelasin ensimmäisen pelini ekaa kertaa sen jälkeen, joka muuten oli paras peli henkilökohtaisesti siihen mennessä! Mutta siltikin, nyt on tosi ristiriitaiset tunteet, koska on myös vähänkin liiankin tuoreessa muistissa myöskin se miten raskasta se kuntoutusjakso välillä on ja miten hurjan pitkältä ajalta se aika tuntuu eteenpäin, varsinkin kun siitä kuntoutumisesta ei pysty kummankaan (acl / veneluu) kohdalla antamaan mitään tarkkaa "paranemis"ajankohtaa, vaan kumpikin jokaisella paranee niin yksilöllisesti.

Yhden päätöksen kuitenkin tein, joka on se että en tee rugbyn pelamisen suhteen vielä koko tänä

vuonna päätöstä suuntaan tai toiseen, katsotaan sitä sitten ensi vuonna. Rugby on jokatapauksessa jo elämäntapa, se ei koskaan katoa mun elämästäni mihinkään, eikä varsinkaan oma ihana maailman paras joukkue! Ja fakta on myös se että tapaturmia sattuu eniveis, vaikkei pelaisikaan kontaktilajia. Mutta "eläkkeelle" jääminenkään ei ole täysin poissuljettu vaihtoehto, vaikka hyvin pieni vaihtoehto onkin. Aika kertoo enemmän mihin suuntaan fiilikset menee, kuntoutumisen eteneminen ratkaisee paljon.

Jokatapauksessa polven kuntoon saaminen ja urheilemaan ja työelämään pääsy ovat nyt ne päätavoitteet ja niiden eteen tulen tekemään nyt kaiken mahdollisen työn!

Myöskin pitää muistaa se että paljon ikäviä asioita sattuu elämässä, tämä että loukkaantuu tehdessään jotain sellaista jota rakastaa ja josta saa iloa elämään ei todellakaan ole se pahin mahdollinen asia. Pitää muistaa olla kiitollinen ja onnellinen siitä onnesta ja terveydestä mitä on. -Aina terveenäkin, jokaisen!

Vielä itse polvesta. Tuntuu hämmentävältä miten nopeasti se on nyt turman jälkeen lähtenyt kuntoutumaan, miettii että polviturmasta ei ole kuitenkaan vasta kuin reilu pari viikkoa aikaa. Oon nyt luvan saatuani tehnyt polven kuntouttavaa jumppaa, pyöräillyt, käynyt salilla ja kävellyt. Tänäänkin kävelin olosuhteisiin nähden reippaasti tunnin verran, vasta loppumatkalla alkoi tuntua painetta polvessa, mutta siltikään polvi ei edes kovinkaan paljoa enää turvonnut. Nyt kun turvotus laskee polvesta, niin samaan aikaan siihen ilmestyy myöskin jännää pistoa. Tietyt liikkeet aristaa edelleenkin, mutta eteenpäin liikkuminen on melkeinpä jopa jo normaalia. Pitää toivoa et leikkauksen jälkeenkin toipuminenkin sujuu yhtä "kivasti". Ajatukset heittelee leikkauksenkin suhteen kovasti koska tää kuntoutiminen tuntuu nyt niin nopealta et on tullut sellainen fiilis että mitäs jos se polvi siitä paraneekin itsestään. Noh, jos haluan fyysistä työtä ja/tai kontaktilajia jatkaa, niin siinä tapauksessa se polvi on ortopedin mukaan pakko leikata. Näillä mennään siis..

Innokas lenkkiseura myötäintoilee kun pääsen vielä käppäilee!