Kuulumisia.

Jopas on menny aikaa viime postauksesta. Hengissä ollaan ja polvikin roikkuu menossa mukana. Nyt pitää sanoa että oon kyllä totaalisesti onnistunut olemaan miettimättä mitä tuolle koivelle tekis, leikkaisko vaiko eikö leikkais. Oon ihan vaan ollut, keskittynyt joukkueenjohtajan hommiin ja työhommiin täysillä. Kuntosalilla käynyt epäsäännöllisesti, samoin kuin lenkillä, eikä polvi ole juurikaan vaivannut. Tokihan sitä on aika hyvin oppinut varomaan ja osaa hienosti vältellä kipua ja ärsytystä aiheuttavia liikkeitä.
Elämä jatluu "go with flow" meiningillä, enkä ainakaan tällähetkellä koe välttämättömäksi polven uutta operaatiota. No okei, rugbykentille on ihan helvetillinen ikävä ja kaipuu. Mutta noin niinkuin muuten ilman leikkausta on pärjännyt oikein hyvin.

Täydellinen elämä

Jotenkin oon täysin rakastunut tähän biisiin.. Ja totta joka sana.

Kaunas

Viikonloppuna oltiin Kaunasin reissulla fanittamassa Suomen 7's rugbyn naiset Euroopan TOP 12:sta! Hieno reissu kaikenkaikkiaan! Tampere Rugby Clubin sivuilta löytyy yksityiskohtaisempi fiilisraportti :)

Pirkan pyöräily 2015

Juu, että semmonen. Pyöräily. Näin seuraavan päivän fiiliksinä päälimmäisenä mielessä on sellainen satulanmallinen arka kohta tuolla jalkovälissä. Ei voi edes sanoa että on peppu kipeänä, koska se ei pidä millään muotoa paikkaansa, jokainen joka on ikinä pyörän satulalla istunut, voi varmasti tiedostaa sen aran kohdan sijainnin ihan konkreettisesti. Jos hetkeksi meinaa unohtaa tämän satulanmuotoisen mustelman olemassaolon, niin se kyllä hyvin näpsäkästi palaa mieleen joka kerta istuessa ja jos radiosta sattuu vielä tulemaan kaalimadon mainos (mihin oon erityisesti tänään kiinnittänyt huomioni usempaan kertaan töissä kuunnellessani Radio Suomipoppia), saa se ihon kananlihalle, pelkästään ajatuksesta että siihen alueeseen liittyisi minkään näköistä koketusta. Vessassa saa tupsutella pyyhkimisen sijaan ja ei haitannut yhtään vaikka viime tatuoinnin jäljiltä helosania jäi vähän ylimääräistä.

No joo, tosiaan siihen pyöräilyyn. Lähdin ihan hoo moilasena kyseiseen fillarointiin, en oikein osannut odottaa mitään. Tai no kyllä sen tiedostin että pyöräilymatka on hiton pitkä ja että hermot saattaa mennä, mutta en oikestaan sen enempää osannut odottaa mitään mitä tuleman tuo, ajattelin ottaa vastaan sen mitä vastaan tulee. Etukäteen ystäväni Emmi (jonka kanssa myös poljin) hehkutti tapahtumaa huikeen hyvästä fiiliksestä elämänsä hauskimpana päivänä. No joo, palataan tähän vielä myöhemmin..

Pyöräilyyn valmistautuminen sujui kuluneella viikolla muutamilla ylityötunneilla, vajailla yöunilla, muutamilla alkoholiannoksilla ja vielä edellisenä päivänä ystävän kolmekymppisillä, eli oikein näpsäkästi noin kaiken kaikkiaan. Pyöräilyn aamuna oli kieltämättä se fiilis, ettei olisi yhtään haitannut jäädä nukkumaan vielä muutamaksi tunniksi, sunnuntai kun kuitenkin oli ja herätyskello soitti siinä 06:30.

Nooh, pyöräilyyn kuitenkin lähdettiin, kisanumerot selkään ja samontein lähtöruutuun ja se oli menoa siitä sitten.

Parin ensimmäisen kilometrin jälkeen totesin, että jotenkin epätodellinen fiilis siitä että oli siellä, ei oikein ymmärtänyt koko asiaa vielä. Sain vastukseksi että viimeistään 70km kohdalla ymmärrän olevani, oikeessa oli. 134km kun on suhteellisen pitkä matka pyöräilyä ennen vihanneelle tyypille. 

Hyvän vinkin kuitenkin sain jo alkumatkasta verrytellä välillä käsiä, ettei kyynerpäät ala turhan paljon vihottelemaa, eihän tämmöinenkään asia olis tullut pieneen mieleenkään siinä hämmennyksen tilassa pyöräilyä ihmetellessä.

Matka ensimmäiselle taukopisteelle 30km päähän sujui ihanasti, hyvällä fiiliksellä, hyvässä flowssa. No, jos ei ota huomioon sitä että päälyshortsien sauma hankasi ikävästi aluetta, josta oli tuossa alussa jo mainintaa. Ne siis riisuin ensimmäisellä pysähdyksellä.
Sain myös melko hilpeän olon itselleni kun näin ensimmäisen taukopaikan evästyksen: rusinoita. Kaks mun "lempparia" kiteytetty samaan tapahtumaan: pyöräily ja rusinat. Hilpeää fiilistä nostatti myös se, kun yritin Emmille vaivihkaa kertoa mihin sattuu ja koitin silmin osoittaa alaosastolle ja mietin mitä sanaa voisin käyttää niin ettei kanssataukoilijat tajuaisi, eikä tullut mieleeni mitään muuta kuin "hän", siitähän se riemu repesi kun Emmin päässä alkoi soimaan Jenni Vartiaisen "minä ja hän", eikä tilannetta yhtään helpottanut se että siinä hepulitilassa se "hän" toi mieleen jotain ihan muuta, jotain jota shortsin sauma oli pahoinpidellyt. No siitähän sitten alkoikin soimaan se biisi kätevästi päässä, koko matkan ajaksi.

Matka jatkui kohti seuraavaa pysähdyspaikkaa 28km ja flow tuntui vain paranevan! Myötätuuli, hyvä meininki, tie oli hyvä ja pyörä vaan rullaili alla. Ylämäkiä oli paljon, mutta niitä ennen oli juuri ihanasti aina alamäki, josta sai hyvin vauhtia. Jos jossain, niin alamäissä pyöräillessä on kerrankin hyötyä vaa'an näyttämistä suuremmista lukemista.

Toisella taukopaikalla olikin kahvitarjoilu, mikä tuntui juuri täydelliseltä. Tällä taukopaikalla tapahtukin kaikki kanssakäymiset vieraiden ihmisten kanssa koko reissun aikana ja vieläpä vessassa. Vessaan jonottaessani sain taakseni miehen, hyvinkin lähelle taakseni, lähes kiinni, joka huohotuksensa keskellä mutusti kovaäänisesti proteiinipatukkaa. Jotenkin siinä koko alkumatkan oli ollut se hepulifiilis päällä, että jouduin tekemään ihan kaikkeni etten revennyt nauramaan. Niin ainakin luulin, että jouduin tekemään kaikkeni, kunnes tuli oma vuoroni mennä vessaan ja edellinen toiletin käyttäjä, vanhempi herra, hipsi sieltä vessakopista ulos luokseni ja puolikuiskaamalla kertoi kuinka hänelle oli käynyt vahinko ja hänen housunsa ovat nyt siellä vessan roskiksessa. Siinä kohtaa koen että jouduin tekemään ihan kaikkeni etten revennyt nauramaan (vaikka joo tiedän, eihän vahingoille mitään voi ja on todellakin tosi kysessä kun pääsee housuun). No, pitää sanoa että kun menin sinne vessaan ei naurattanut enää yhtään. Sitä "vahinkoa" kun sitten oli pitkin lattiaa ja tosiaan sielä vessassa "vähän" haisi. Enpä oo tainnut koskaan olla niin onnellinen saippuakipon viimeisistä tipoista, kuin tälläkertaa olin vessasta lähdettyäni.

Matka jatkui kohti kolmatta taukopaikkaa 17km, ohitettiin muroleen kanava, joka on ilmeisesti suurikin nähtävyys. Ennen tätä muroleen kanavaa meidät ohitti muna, ja sen jälkeen ohitettiin se, tätä tapahtui muutaman kerran ja aina ihailtiin ja ihmeteltiin mikä se on. Mulle ei ihan selvinnyt mikä tää muna oli, mutta veikkaisin että se oli sellainen "makuuasennossa" oleva fillari, johon oli rakennettu kuoret ympärille. Komannella taukopaikalla alkoikin jo olla se olo että on johan tässä on poljettu. Vieläkään ei lihaksia hapottanut, mutta alaselkä (mun pitää tarkistaa pyörän säädöt ton ajoasennon kannalta) ja toi satula-alue alkoi olla jo kipeinä. Huomio että tässä kohtaa voi vielä puhua vaan kivusta satula-alueenkin osalta. Tässä vaiheessa aloin kyllä jo ihan tosissaan kyseenalaistamaan Emmiltä sitä elämän hauskinta päivää, että onkohan se tosiaan tämä. Saatiin aika monet naurut aikaiseksi tästäkin aiheesta matkan varrella.

Seuraavalle taukopaikalle matka olikin, sanoisinko tuulinen 22km. Siis aivan järkyttävän tuulinen! Aurinko paistoi edelleen ja keli näytti hienolta, mutta se vastatuuli oli niin järkyttävä että vauhti meinas pysähtyä jopa alamäessä. Tää vaihe pyöräilyssä oli ehdottomasti se raskain, muutaman kerran kävi mielessä että jos nyt rikkoontuisi pyörästä rengas tai menis ees ketjut, niin pyörä jäisi siihen ja minä soittaisin taksin kotiin. Veikkaan että siinä tahtotilassa olisin niin tehnytkin, mutta eipä kumpaakaan tapahtunut, vaikka kuinka yritin. Niinpä se nälkävuodelta tuntunutkin matka tuli sotkettua. 

-"Minä ja hän" soi edelleen päässä.

Neljännellä taukopaikalla luulen etten tehnyt muuta kuin nauroin, ensinnäkin nauroin edelleen sitä että juurikin tuo pyöräily oli se Emmin elämän onnellisin päivä ja toisekseen kun alkoi olla jo se vessassa käyminen sellaista, etten tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa: Ensimmäisenä kun pääsi siihen pöntölle ja oli valmis istuutumaan, niin mietti että kumpikohan polvi pettää ensin alta, niin paljon molempiin sattui pelkkä kyykistyminen, vaikka pyöräilyssä itsessään ei tuntunut miltään. Noh, sitten kun olit päässyt siihen pöntölle, niin mietit että uskallatko pissata vai kirveleekö se liikaa ja kun tämä mietintä oli ohi, niin se tupsuttelu paperilla oli jo itsessään niin koomista että saatoin vähän jopa ääneen nauraa, siihen asti kunnes piti ponnistaa pöntöltä ylös. Oli suhteellisen rampa olo.

Matka seuraavalle taukopaikalle 24km, sekin tuntui pitkältä. Mutta tää matka oli onneksi suhteellisen tasaista, eikä tuuli häirinnyt ihan yhtä pahasti, kuin edellisellä pätkällä, vaikka tälläkin osuudella se oli kova. Selkä alkoi juilimaan sen verran kovaa, että olin kyllä aika hiljaista tyttöä. Kyynerpäätkin alkoi jomottaa, tietysti unohdin niitä käsiä heilutella. Poljin naama peruslukemilla ja odotin vaan kotiin, omaan sänkyyn, peiton alle pääsyä enemmän kuin mitään, koskaan, ikinä.

Viides ja viimeinen taukopaikka, nopeahko (ei voi sanoa nopea, sama kuin edellä) vessassa käynti ja suit sukkelaan kohti kotia. Viimeinen polkuosuus oli lyhin 13km. Ai että miten hyvältä ajatukselta se tuntui että pyöräily oli melkein ohi, siis OHI! Ei enää jäljellä montaa kymmentä kilometriä vastatuulta alapää pahoinpideltynä! Pikkuhiljaa maisemat alkoi näyttää tutuille, saavuttiin Tampereen huudeille. Se fiilis kun näki prisman kyltin ja toivoi että se olisi Kalevan prisman oli ihana, se kuitenki vaihtui aika nopeaan pettmykseen kun kyseessä olikin Linnainmaa. Mutta eipä siitä ollut enää montaakaan kilometriä maaliin. 

Ja sieltähän se maalisuora viimein saapui! Ah ihanaa! Mitalit kaulaan, tottakai heti kuva someen onnellisen helpottunut fiilis kasvoilla ja lohisopalle. Ai että, kun tuntui hyvältä, aivan voittajalta! Erityisesti itsensä ylittäneeltä! En koe olevani millään tavalla kestävyysurheilija, se ehkä toi vielä lisää sitä voittajafiilistä kun maaliin oli päässyt. 

Lohisopat syötyä oli vielä kotimatkan vuoro. Eipä oo ikinä mennyt tuohon viiteen kilometriin niin paljon aikaa kuin eilen, hissukseen rullaillen ja varoen ettei mikään alue hipaise satulaa liikaa. Kotiin päästyäni laitoin vielä saunan päälle. Enpä olis uskonut sen olevan ihan sellainen prosessi mikä se oli. Ensin jäykillä polvilla ja selällä kipuat sinne lauteille ja juuri samaan aikaan kun oot läsähtämässä istumaan muistat juurikin sen kipeän alueen minkä kyllä todellakin tiedostit hyvinkin konkreettisesti sen koskettaessa sitä kovaa laudetta. Koirakin tuijotti turhautuneen näköisenä, kun hitailla liikkeilläni häiritsin hänen saunarauhaansa. 

Hyvin tuli uni kyllä jo heti yhdeksän jälkeen illalla, että noin niinkuin unettomuudesta helposti kärsivänä voin suositella kaikille samaa poteville 134km pyörälenkkiä pikku päiväpuhteeksi, kyllä tulee uni kuin nuijanukutetulla.

Tänään aamulla oli yllättävänkin pirteä olo herätä työaamuun. Eikä pahasti paikatkaan ollut jumissa, veikkaan että jumittomuuteen auttoi aika paljonkin sauna ja pikku venyttelyt illalla. Ainut mikä on mainitsemisen arvoinen on juurikin  tuo satula-alue mikä ilmenikin jo. 

Pyörä siis jäi kotiin ja aamulla kävellessäni töihin  iho menni kananlihalle joka kerta kun joku työmatkapyöräilijä suhautti ohi. Veikkaan että he eivät olleet eilen Pirkan pyöräilyssä, eivät ainakaan ensimmäistä kertaa. Ihan vakavissani jo töissä tänään mietin potkulaudalla liikkumista jatkossa, mutta odottelen nyt hetken josko kuitenkin vielä jonain päivänä uskaltaisi kokeilla sitä pyörän satulalle istumista.

Mutta jokatapauksessa aivan huikea kokemus! Ehdottomasti kokemisen arvoinen, vaikka paljon valitinkin ja tulen varmasti valittamaan asiasta jatkossakin, niin oli siinä niin paljon hyvääkin että ehdottomasti kannatti lähteä! Voittajafiilis ja sellainen itsensä väsyttäminen urheilulla ja siitä tuleva hyvä olo on kyllä kieltämättä sen verran koukuttavaa, että en yhtään ihmettele tyyppejä jotka käy tuollakin joka vuosi. Ja mikä parasta; pyöräily oli tosi hyvin järjestetty. Vaikka liikkeellä oli yli 3000 muutakin, ei ruuhkia juurikaan ollut missään ja jokaisella taukopaikalla sai purtavaa ja urheilujuomaa, sekä vessat oli hyvät. Kymppi plus tapahtumalle itselleen siis.

Kiitos Emmille ja muille tsemppaajille, kun houkuttelitte mut tänne mukaan. Vaikka tämä ei mulla ainakaan vielä tunnu siltä että olisi se oman elämän nimenomaisesti hauskin päivä, mutta kyllä niin monet naurut tuli naurettua että hauskaakin oli! Ehkäpä se aika kultaa sen verran muistoja että puolen vuoden päästä voin olla jo samaa mieltä hauskuuden kanssa, tai edes ymmärtää pointin ;)

Niin, ja se "minä ja hän" soi edelleenkin päässä.

"Onni alkaa siitä mihin ankaruus loppuu"

Jotenkin tosi symppis biisi. Ja totta joka sana, kaikki lähtee itsensä välittämisestä.

Ekstriimiä

Polvivammasen terveiset extremerunilta! 

Oli aivan mieletön reissu: Vantaan Extremerun 2015! 

Pitää tunnustaa, että jonkun verran kyllä jännitti lähtee reissuun juurikin kun polvi saattaa ihan pienestäkin virheliikkeestä ottaa itteensä ja turvota. Se kipu mikä siihen tulee on hyvinkin lyhytaikaista ja siihen on jo tottunut, mutta se turvotus on veemäistä, kun siinä tuppaa kestämään tovi ennen kuin se laskee ja se ikävästi häiritsee liikkumistakin. 

Mutta mikä parasta: polvi ei ottanut yhtään  itseensä 8km lenkistä ja esteiden suorittamisesta!!! Kyllähän sitä kokoajan mietti ja oli hyvinkin skarppina. Muutaman esteen jätin suosiolla väliin (mm. vesiesteen iiiiiiihan vaan polven takia, en niinkään sen jääkylmän veden;)) mutta suurimman osan pääsin menemään. Oltiin kotiseudun ystävien kanssa liikenteessä, aurinko paistoi ja fiilis oli tapahtumassa aivan mielettömän hyvä! Kaikin puolin hyvä kokemus siis! Ensi vuonna uudestaan!

 Tästä starttas samalla tämän kesän palkintojen haaliminen ;) 

Ensi viikonloppuna olisikin vuorossa Pirkan pyöräily, johon myöskin oon menossa ensimmäistä kertaa ikinä. Paljon "neitsytkokemuksia" tälle vuodelle!

Bujasagaaaaa!

Zen-juttuja.

Tosiaan, tein uudenvuodenlupauksen että tänävuonna keskityn täysillä elämään juurikin tässä hetkessä. Opettelen oleman läsnä, opettelen jättämään menneisyyden taakse ja opettelen olemaan murehtimatta tulevaa, kirjaimellisesti opettelen olemaan läsnä tässä ja nyt. Vaikeaa, helvetin vaikeaa toteuttaa kokoajan, mutta vakaasti uskon että palkitsevaa. 

Painotan sanaa opettelen, vuosi on lyhyt aika eikä omia ajatuksia ja käyttäytymistä pysty muuttamaan pelkällä päättäväisyydellä, hetkellisesti se voi toimia, mutta syvällisempään mielenrauhaan joutunee tekemään koko loppuelämän töitä, välillä enemmän, välillä vähemmän. Opettelen siis vuoden kerrallaan. 

Tähän uudenvuodenlupaukseen liittyen oonkin lukenut jonkin verran mielenhallinta-opuksia sun muita hetkessä elämiseen liittyviä tarinoita, itseasiassa oon tainnut jäädä vähän koukkuun niihin. Se mistä tuli mieleen tehdä nyt tää postaus on teksti jonka just luin: 3 tapaa paasta eroon materialistisesta elamäntavasta
Tossa on mielestäni tuotu esille hyviä pointteja, kuten  "Älä määritä itseäsi suhteessa toisiin ihmisiin, omistamiisi tavaroihin tai elämäntyyliisi. Määritä itsesi suhteessa itseesi ja ylempiin voimiin. Oletko henkisesti tyytyväinen?  Onko sinulla mielenrauha? Tunnetko olevasi kokonainen? Jos vastaus näihin kysymyksiin on ei, miten voit sanoa olevasi menestyvä?" 

Koen että jotain tästä alkuvuoden "Zeneilystä" on jäänyt jo niinsanotusti hihanvarteen, mutta paljon on vielä tehtävää edessä. Toki myös itsestä johtumattomat asiat vaikuttaa ja tuo välillä takapakkia, mutta tähän opetteluun liittynee myös opiskelu olemaan välittämättä takapakeista ja tekijöistä joihin itse ei voi vaikuttaa. Oppia ikä kaikki. Tavoitteena Budhaantuminen ;)

Elastisen sanoin "Jotkut taas on niin köyhii, ettei niil oo muut ku rahaa."

Hölkyttelyä

 Mä en tiedä mistä tää johtuu, onkohan tää polven uudelleen hajoominen saanut mulle jonkun pakottavan tarpeen todistella näitä "pystynpäs"-juttuja, tai sit se on tää kevät. Tai mikä voi olla pelottavan totta, niin se saattaa olla myös kolmenkympinvillitys! (ÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!!!!!)

No, jokatapauksessa mulle on alkanut tulla vahva fiilis siitä että haluaisin juosta syksyllä puolimaratonin. Kaikkihan riippuu nyt aika paljon siitä miten polvi kestää hölkyttelyä. Nyt oon tehny neljä hölkkälenkkiä ilman acl:ää. Hitaasti, mutta hitaasti juossut, en todellakaan oo millään tavalla juoksijatyyppiä, joten jo toi 6km lenkki on mulle saavutus. Ja mikä parasta: polvi ei oo kiukutellu yhtään, huikeeta! Voin jopa sanoa että tykkään siitä lenkin jälkeisestä fiiliksestä, kun pääsee lenkkiseuralaiseni kanssa saunaan rentoutumaan. Ja lenkkiseuralaisenihan on, kukas muu kuin koirani Däni.

Reeni salilla on kulkenut ihan mukavasti myös polven osalta. (Nyt oon löytäny oikeat painot tähän ohjelmaan missä tehdään 5x5 sarjoja: Penkki 45kg, Etukyykky 40kg, Mave 80kg, Kyykky 50kg.)

Sain muuten tohtorilta 8 kerran lähetteen fysioterapiaan. Vielä on selvittelyt kesken että kattaako vakuutus sen. Toivottavasti kattaa. Lähete on tarkoitettu juurikin jalkavoimien ylläpitoon. Mielelläni tarkistutan eteenkin etukyykyn oikeellisuuden ammattilaisella, koska se ei vaan jotenkin mulla suju.




Ja vielä maininnan arvoinen asia:
Käytiin tänään muutaman joukkueen tyypin kanssa tekemässä yhdessä hyvää verenluovutuksen merkeissä. Itelle tää oli kymmenes kerta ja siitä sain palkinnoksi veripalvelun pinssin! :D

Saat sen mistä luovut

Hetkessä elämisen ja läsnöolon opettelua, kohti "Zeniä"..

Tommy Helstenin Saat sen mistä luovut. Mielenkiintoinen kirja, jokseenkin paljosti kristinuskoon vertauksia teologin kirjoittamana, muttei silti mitenkään överisti. Ainakin ite koen että kirjasta jäi eväitä elämään.

"Ihmisen todellinen voima on hänen kyvyssään luottaa ja olla hiljaa. Se ei ole hänen kiireisyydessään eikä hillittömässä suorittamisessaan. Se on hänen kyvyssään levätä ja olla hiljaa. Hän tekee tietysti oman osuutensa työssään ja asioissaan, mutta astuu sen jälkeen askeleen taakse ja lepää luottaen siihen, että asiat järjestyvät parhaalla mahdollisella tavalla. Levollisuudesta on tullut tila, missä hänen tehokkuutensa tapahtuu."

katala jää.

Kylmähoito, jokapäiväinen ystävä.

Tosiaan, vaikka se metsäretkeily sujui paremmin kuin hyvin, niin siihen
"reissuun" sattui myös pieni kömmähdys. Siinä vaiheessa kun oli enää noin 50m matkaa autolle, olin riemuissani ja ilmeisen rentoutunut koska polvi oli kestänyt niin hyvin, tapahtui "liukastuminen". Jäinen tienpätkä ja kontrollin höllääminen koitui tapaturma-alttiiksi yhtälöksi, mikä tarkoittaa sitä että polvi pääsi muljahtamaan (helvetin ikävän tuntuisesti) eteenpäin. Turvotus iski taas huolella päälle ja särky tuli hetkeksi, mutta onneksi kipuja ei ilmennyt lisää. Salille sain kyykättyä jo seuraavana päivänä, eli eilen ja tänään onnistui pitkä kävelylenkki, tosin sen jälkeen tuli kipuja, mutta ne hoitui kylmähoidolla.
Mitä opimme tästä? Muista pitää kontrolli jalan hallinnassa aina jos siihen on pienikin tarve. Ja toinen juttu: Hommaa kunnon polvituki!

Treenihommia

 

Tosiaan, nyt kun en varsinaisesti voi jatkaa ACL-siirteen kuntouttamiseen liittyvää kirjoittelua, niin jatkan kirjoittelua kuitenkin treenaamisesta ja elämästä ilman sitä ehjää ACL:ää/siirrettä. Jotta saadaan käsitystä jollain tavalla tästä ajankulusta, niin tämä uusi turma polvelle tapahtui viikolla 8 ja nyt eletään viikkoa 12.

Viime viikolla aloitin tositoimilla uuden saliohjelman ja treenaamisen muutenkin tavoitteellisesti. Eli polvi sai huilailla kolmisen viikkoo vähäisemmällä liikunnalla. 

Viime viikon saldo oli: Kolmena päivänä kuntosalia, yksi reilu 3km hölkkä, yksi vesijuoksu ja yksi 10km vaellus Isojärven kansallispuistossa keskivaativalla reitillä. Toi viimeinen oli sellainen mitä vähän arvoin, koska tohtori varoitteli etten voi (palloilulajien ohella myöskään) harrastaa luonnossa liikkumista. Toisaalta se myös oli sellainen vähän "pystynpäs" juttu. Ja hyvin meni. Oli paljon nousemista ja laskemista ja polku oli osittain hankalasti kuljettavaa, mutta hyvin pääsi kulkemaan, tosin kova keskittyminen oli polven kontrolloimisen kanssa ja myöskin sain aina apua ja tukea jos piti tehdä pidempiä askelmia, esim ylittäessä jotain. Mutta, eräjormailu jatkukoon, se on nyt testattu :)

Salilla aloin tekemään joukkueen juuri alkanutta kolmiosaista ohjelmaa. Vähän oli painojen kanssa hakemista, mutta eiköhän ne oikeat tässä pikkuhiljaa ala hahmottua. Jalkaliikkeet tein vielä pienen pienillä painoilla, mutta polvessa on sen verran "hyvä" tuntuma, että uskallan toivoa piakkoinkin pääseväni jo treenaamaan niitä koipiakin kunnolla, alkaa olla korvat ja silmät jo täynnä sitä "jumppailua". 

Laitan iteäni motivoimaan voimaantumaan tänne vielä muutaman lähtötason painon millä tein 5x5 sarjoja: Penkki 37,5kg, Etukyykky 20kg, Mave 80kg, Kyykky 40kg. 

Tää on vaan vähän paha, kun oon niin malttamaton oottaan ikinä mitään, niin haluaisin nyt vaan heti päästä lisäämään painoja. Varsinkin noissa jalkahommissa taitaa nyt se maltti siltikin vaan olla valttia, polven ehdoilla.

Kuussa tuulee

Tämän vuoden teema opetella elämään täysillä hetkessä!

eteenpäin

Ei ihan kuin strömsössä..

Tiesin että kaikki on mahdollista, mut siltikään en ajatellut että tästä postausksesta tulee juurikin tälläinen. Viime reeneissä joissa olin oli aivan mahtava fiilis ja flow, mietin että nyt kyllä tulee hyvä blogipostaus, kun polvi ja meininki tuntuu niin hyvältä, siis aivan mielettömän hyvältä! Pitkästä aikaa oli kunnolla se fiilis, että jes, mä oon oikeesti mukana rugby- ja treenigeimeissä taas, niin huippua! Nooo, treenien loppumetreillä tilanteet vähän muuttui. Mentiin viimeistä taklausdrilliä, siinä joukkuekaverin taklatessa mua jalka jäi sinne alle ja vääntyi. Sanomattakin lienee selvää että paskakshan se siinä taas meni! Alle jäänyt jalka oli juurikin tämä jo 10kk kuntoutettu koipi, vaikkakin epäilen että myös leikkaamattomalle jalalle olisi käynyt samat haaverit vastaavasta tilanteesta, siltikin jotenkin harmittaa vielä enemmän kun se oli juurikin tuo jonka on just kuntouttanut. Kipu viilsi polvesta koko sääriluun ja ajatusmaailma muuttuis silmänräpäyksessä katastrofaaliseksi.

Ei siinä auttanut kuin mennä seuraavana päivänä pallojalan kans lääkäriin ja sieltä tuli passitus magneettiin. Jep, acl-siirre revennyt, ulompi kierrukka ottanut myös itseensä ja revennyt ja jotain ruston siirtymistä ja vioittumista myöskin. Harmittaa! Juttelin tohtorin kanssa nyt vaihtoehdoista. Leikkausta ei ole välttämätöntä tehdä heti, mikä tosin tarkoittaa sitä että niin kauan kuin ei leikata ei myöskään pelata palloilupelejä, eikä lasketella yms.

Nyt on ollut sen verran raskasta viime vuodenkin osalta, että päädyin siihen tulokseen että palaan leikkausasiaan vasta, kun oon saanut henkiset voimavarat kerättyä uuteen kuntoutukseen. Voihan se olla että pärjään pitkäänkin ilman acl:ää. Rauhallisemmalla elämällä. Aika näyttää nyt miten polvi alkaa tosta kestämään normi elämää ja rauhallisempaa treeniä, joka jatkossa keskittyy Saliin ja lenkkeilyyn. Oon jonkin verran lukenut ja kuullut juttuja miten porukka ihan tietoisesti elää ilman leikkausta ja on saanut polven hyvään kuntoon ihan kuntoutuksella, jopa palloilulajeihin.

Joten jatkossa blogi keskittyy seuraamaan ilman acl:ää elämistä ja pääpainona on kuntosaliharjoittelu. katotaan mitä tulee. Vaikka nyt onkin se olo että koko maailmankaikkeus koittaa täysillä lannistaa ja iskee maahan kerta toisensa jälkeen, niin jokatapauksessa sitäkin suuremmalla raivolla päätin nyt keskittyä niihin asioihin mitä voi tehdä ja hankkimaan hitosti voimaa ja hyvää mieltä salilta! Crosfitvartalo, täältä tullaan ;)

Se että jouduin nyt ilmoittamaan joukkueelleni jääväni eläkkeelle rugbykentille otti aivan mielettömän lujille. Vaikkakin jo viime kuntoutuksen aikana mietin sitä vaihtoehtoa hyvinkin vahvasti, tuntui ja tuntuu se jotenkin siltä ettei sitä päätöstä haluaisi missään nimessä oikeasti ikinä tehdä. Se pakko vaan tuntuu olevan se paras keino. Joukkueen toiminnassa oon edelleen täysillä mukana, konkreettisena muutoksena reenit ja pelit mun osalta jää tulevaisuudessa välistä. 

Oon onnellinen ja onnekas, kun oon saanut viisi kautta pelata maailman parhaimman joukkueen kanssa, jossa yhteenkuuluvuuden tunne ja hyvä fiilis on lähes käsin kosketeltavaa, eihän sellaisesta joukkueesta halua missään nimessä luopua, varsinkin kun lajikin on sydämessä. Vitsailinkin tytöille, että vähän niinkuin vanhat kääkät työelämässäkin, niin samanlailla mä en malta kuitenkaan kokonaan jäädä pois, vaan jään osa-aikaeläkkeelle :) Mutta joo, nyt se päätös on tehty, ei enää telmimistä rugbykentillä.

Kymmenes fyssari

Kymmenen kuukautta loukkaantumisesta. 

Yhdeksän kuukautta kuntoutusta leikkauksen jälkeen takana ja voin kertoo että tuntuu aivan helvetin hyvältä kuulla fyssarin suusta sanat: "Noniin, nyt saat alkaa pikkuhiljaa tekee ihan kaikkee." SIIS MITÄ, KAIKEE?! Jes jes jes! 

Jos miettii fiiliksiä yhdeksän kuukautta sitten, sillon oottelin ylihuomenna olevaa leikkausta enkä todellakaan osannut edes ajatella minkälainen matka on eessä. Paljon tullu positiivisia yllätyksiä ja tietysti myös niitä pettymyksiä, mut eteenpäin on menty kokoajan, vaikka välillä on aika todella toivottomalta tuntunutkin. 

Tapasin fyssarin tänään kymmenennen kerran. Polvi on kuulemma täysin aikataulussa. Puolieroja on edelleen, fyssari näytti jotakin uuttan tutkimustulosta ACL-kuntoutujien kuntoutumisesta ja siinä oli vielä 12kk jälkeen leikkausksesta yli 40% puolieroja jalkojen suhteen, joten mun ei tarvi olla kuulemma huolissaan. Nyt treeni keskittyy juurikin "yhden jalan treeniin", kurotaan puolieroja pois. Lisäksi erilaisia hyppyjä tulee tehdä, boxille, eteen, taakse, ponnistaen erilailla. Pikkuhiljaa saan siirtyä rugbylliseen treeniin täyspainoisesti. Ekaksi kaatuilua ja siitä sit taklailua ja siitä pikkuhiljaa mukaan erilaisiin drilleihin. Tatsiin saa mennä heti mukaan. Tekemisen pitää jokatapauksessa olla kokoajan hallittua. Vaarallisempaa tuolle polvelle on edelleen ne nopeat suunnanmutokset, kuin esim taklaukset.

Voimaa ja hyppyjä siis kotiläksynä, sekä lajiin paluu. Tää oli mun viimeinen virallinen fyssarikerta, voi olla että ennen kesän pelikautta käyn vielä piipahtamassa ja tsekkaamassa polven "virallisen" tilanteen.

Nyt on sanottava että vaikka mitä vaan voi vielä sattua, niin siltikin on ihan älyttömän helpottunut olo että kuntoutus on jo näinkin pitkälllä. Kolmisen kuukautta aikaa treenata paluuta pelikentille.