Avautumista

Tässä on jo pari peliä hujahtanut, ilman mainintaa. Viime viikonloppuna pelattiin Poria vastaan kotona ja voitto tuli lukemin 78-0. Oli aivan huikee flow tytöillä päällä, kelpas olla "tii-tyttönä" juoksemassa. Mieletön ylpeys päällä omasta joukkueesta! Ja eilen pelattiin Jyväskylässä tasapeli 5-5. Taasen tytöt pelas älyttömän hienon ja tasaisen matsin.

Niinkuin jo aikasemmin oon maininnut niin nää Jyväskylää vastaan pelattavat pelit on niitä ehkäpä henkisesti raskaimpia. Jotenkin kuvittelin että se pahin olisi ollut jo kotipeli heitä vastaan, mut eilen psyyke oli eri mieltä. Jo ennen kuin peli edes alkoi tuli tirautettua muutama pettymyksen kyynel kentän laidalla. 

Ehkä se oli yhteissumma siitä, kun tytöillä oli niin mahtava flow jo viime pelissä (itseasiassa pääosin koko kauden ollut) ja se kun jo etukäteen tietää miten kivaa on aina pelata Jyväskylää vastaan, niin mitäpäs muutakaan sitä toivoisi kuin olevansa mukana. Fiilisten vuoristorataan vaikutti myös harmitus joukkuekaverin puolesta, joka nökötti keppien kanssa myös kentän laidalla tuoreen ACL-vamman kanssa, ihan perseestä! (Jo kolmas ACL tälle kaudelle mein tiimissä!)

Onneksi sain kuitenkin pidettyä itseni suht kasassa koko pelipäivän ajan, mut niin raskasta kuin nyt se ei oo hetkeen ollut, päikkärit päivän jälkeen teki terää niin pääsi taas "jalkeille".

Vaikka kuinka on asennoitunut siihen että nyt todellakin on kentän laidalla koko kauden, niin siihen ei siltikään missään vaiheessa varsinaisesti totu. Jokaisessa pelissä joutuu psyykkaamaan itteensä ihan huolella että pysyy kasassa. Reeneihin menoo joutuu psyykkaa, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Reeneissä kompensoituu se ulkopuolisena olo, se kun kerrasta toiseen hinkkaat niitä omia jumppia, omia venyjä ja omia suorituksia siinä laidalla samalla kun muu jengi reenaa yhteen, yhdessä, yhtenä joukkueena, ite hillut laidalla. Se turhauttaa, halu päästä mukaan tekemään yhteisiä juttuja on kova. Sitähän rugby on, joukkuepeliä.

Onneksi mulla on tosi tsemppaava joukkue, se kun kuulee kannustusta reeneissä myös sinne laidalle lievittää kummasti sitä ulkopuolisuuden tuskaa. Joukkue on juurikin se syy minkä takia tulee lähdettyä sinne reenien laidalle aina kuin mahdollista tekemään niitä omia jumppia, jotka vois kotipihallakin tehdä.

Viimeksi kun olin käden murtuman takia sivussa, se tuntui huomattavasti iisimmältä, enhän joutunu missaan ku yhden 15-pelin sen takia! Sattu "sopivasti" alkuvuoteen se toipuminen. 

Kyllä kesäkausi vaan on ehdottomasti paskin aika olla loukkaantuneena. Kyllähän sen on aina tiennyt että koko kauden missaaminen on perseestä, mut nyt sen vasta tietää kuinka perseestä se ihan oikeasti ON.

Cooperin testi

Joo, hulluilla halvat huvit, idiooteilla ilmaset. Perjantaina oli tarkoitus lähteä juoksemaan spurtteja juoksuradalle, mutta suunnitelma muuttuikin niin että kävin "huvikseni" kokeilemassa miten polvi kestää juosta

cooperin testin. Alkuun lähdin aika varovaisesti ja kun polvessa ei tuntunut miltään, niin kiritin vauhtia. Tuntui tavallaan hyvältä huomata miten tuossa 12min aikana pikemminkin kunto tuli vastaan ennemmin kuin polvi. Niin no; hyvä ja hyvä, mut se kertoo kuitenkin siitä et polven puolesta ollaan menty hurjasti eteenpäin! Matkaksi tuli 1870m, seuraavalle kerralle voikin sit ottaa jo ihan oikeita tavoitteita kun tietää et polvi pysyy ton ajan menossa mukana.

Noin niinkuin muutenkin reenin puolesta menee ihan hyvin. Hyppelyharjotukset on edelleenkin äärettömän pelottavia, reeniä reeniä reeniä vaan, niin josko niitä ei enää vaikka vuoden päästä pelkäisi. Hölkkä alkaa kokoajan tuntumaan "luonnollisemmalta", vaikka tosiaan siinäkin on edelleen paljon kehitettävää. Edelleen venytellä pitäisi enemmän.
Välillä polvi vihottelee ja jäykistelee enemmän ja välillä taasen jo ehtii pieneksi hetkeksi jopa unohtamaan että sitä on edes operoitu.

Tunnollisesti edelleen polven ehdoilla ja sen vuoksi reenailut.

Kuudes fyssari

Noniin, keskiviikkona oli vuorossa viikon 16 fyssari. Tälläkertaa ei osannut hirmuisesti jännittää, kun ei oikein tarkkaan tiennyt mitä on luvassa. Tällä viikolla alkoi myös työharjoittelu (vihdoin), niin on ollut tapeeksi jännittämistä siinä että miten polvi kestää. Ja hyvin se on ainakin tämän ensimmäisen viikon kestänyt tikkailla kiipeemistä ja turvakengillä tallustelua. Oon nyt siis koulun viimeisellä harjoittelulla ilmastointihuoltofirmassa. 

Fyssarin kanssa taas juteltiin ja pohdiskeltiin polven vointia. Ilmeisesti hyvin on edelleen kaikki aikataulussa. Alkuun vähän katseltiin taas koukistumiskulmia ja pikkuinen vajaus on edelleen leikatussa jalassa, mut kokoaja pienenee. Fyssari myös muisteli sitä mun ensimmäistä käyntiä siellä kun polvi purskahti verta ympäriinsä, hänen mukaansa tilanne on erittäin hyvä nyt vaikka se alku olikin vähän haastava sen turvotuksen takia.

Nyt alettiin treenaamaan hyppyjä, kyllä HYPPYJÄ! Hui miten jännittävää! Ihan järjetön työ psyykata pää siihen kuntoon että ihan tosissaan uskaltaa hypätä tällä massalla. Fyssari joka on aika pieni ja ketterä mies mulle näytti ensin "askelkyykkyhyppyjä", jalkaa vaihtaen vauhdissa ja ite niitä vähemmän ketteränä kauhusta täristen tein perässä, tietenkin pienempinä liikkeinä. Reenattiin myös luisteluhyppyjä, hyppynarulla hyppelyä yhdellä jalalla, sekä ns. "kääntöhyppyjä" yhdellä jalalla. Kaikki hurjan jännittäviä! Nää on nyt uutena lisänä mulla pari kertaa viikossa ohjelmassa. Ohessa kuntosali ja juoksuharjoittelut jatkuu edelleen. 

Edelleen kaikki polvea kiertävät liikkeet on kiellettyjä.

Kuukauden päästä seuraava fyssari, jonne otan rugbypallon mukaan, niin päästään ottaa enemmän lajillista reeniä mukaan.

Juoksuharjoituksia oon edelleen tehnyt "intervallimaisesti", yhden pidemmän lenkin tein hölkäten reipasta kävelyvauhtia. Polvi kyllä ilmoittaa jos ei jostakin pidä tai jos se on saanut liikaa reeniä. Paljon se antaa jo tehdä!