Se oli peli taas eilen. Tälläkertaa matkustettiin Turkuun. Niinkuin jo aikasemmassa kirjoituksessa pohdin, että tää kentän laidalla olo on perseestä, niin eilen se sai vielä ihan uuden ulottuvuuden. Peliä edeltävänä iltana kun koitat psyykata ittees siihen että taas huomenna oot siellä laidalla etkä todellakaan pelaamassa, tulee viesti jossa kerrotaan että meidän pitää pelata vieläpä yhden naisen alivoimalla, koska vastustajajoukkue ei suostu tulemaan vastaan. Viikko sit sovittu 12vs12 ja siitä ei tingitä, eli tässä tilanteessa 12vs11. Flunnssa ja loukkaantumiset riepottelee mein tiimiä, eikä saatukaan kasaan viikko sit sovittua 13 pelaajaa, vaan 11. Koskaan aiemmin ei oo käyny näin. Juurikin tämä tilanne sai lyömään päätä seinään ja kiroamaan (mm.)polven alimpaan helvettiin, MÄ HALUAN KENTÄLLE, MÄ HALUAN! En haluu et mun tiimi joutuu pelaa alivoimalla! Ja näin näköjään ajatteli myös toinen meidän sairastuvalla olevista ja lähti selkävaivaisena kentälle.
Niinhän siinä kävi että mein tytöt meni ja rokkas huolella siellä kentällä, ei päästäny yhtäkään joutsenta läpi! Näinollen peli päättyi 0-36! H-U-I-K-E-E-T-A!!!!!!
Mein puolustus toimi täydellisesti, ei vois paremmin olla, todisteena 0! Muijat oli jotenkin ihan tulessa siellä, kokoajan syntyi paremman ja paremman näköisiä pelitilanteita. Enää yks sarjapeli jäljellä ja siitä seuraa semit jonne ollaan jo voitettu paikkamme.
Eilen kyllä tosiaan tuli käytyä aikamoinen tunneskaala läpi. Turhautumista, ärsytystä, pettymystä, hämmennystä, iloa, onnea, rakkautta, ylpeyttä.. Psyykkaaminen jotenkin herpaantui siinä kohtaa kun ruokaillessa tuli palkintojen jako ja mun ojennettavana oli parhaan pelaajan palkinto joka meni koko joukkueelle. Olin suunnitellut luettelevani jokaisen nimen ja kertovani miten järjettömän ylpeä oon heistä ja miten tää meidän tiimi on maailman paras ja miten se kaikki kiteytyi tässä pelissä, no eihän siitä mitään tullut kun aloin itkemään kuin pieni lapsi, puhumisesta ei kertakaikkiaan tullut mitään, joten aika vähäiseksi jäi löpinät. Eipä sitä olis ennen TRC:n löytämistä uskonut miten tärkeäksi oma rugbyjoukkue voi itselle tulla. Se on se punamusta veri mikä pumputtaa kehossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti