Seittämäs fyssari

Melkein meinas unohtua päivittää! Viime perjantaina oli vuorossa viikon 20 fyssari! Kyllä, edellispäivänä tuli tasan 5 kuukautta leikkauksesta! Ihanaa, että siitä on jo noin paljon! Johan tätä ajan kulumista on odotettu.

Tälläkertaa lampsin fyssarin luokse rugbypallo kainalossa :) 

Fyssari aluksi kyseli miten on mennyt ja mitä oon tehnyt. Koska ihan hyvin on mennyt, enkä ainakaan osannut eritellä mitään erityistä huonoa, niin päästiin treenaamaan taas uusia juttuja, vihdosta viimein "rugbyllisia" liikeitä. 

Treenailtiin juoksussa pallon syöttelyä, yleisesti suunnan muutoksia siinä ohessa, tosin tosi varovaisesti vielä niitä, mutta kuitenkin :) Youtubesta vähän yhdessä katsottiin rugbya ja sen perusteella mietittiin mitä nyt olis erityisen hyvä treenata. Pelin katselun innoittamana reenattavaksi tuli kelkan/ihimsen veto/työntö eteenpäin ja suvuttain, pienet spurtit jarrutuksineen (jarrutukset on muuten huisin pelottavia!), hypyt jarruttavilla palautuksilla, tikapuutreenit/pikku hyppelyt. Liikkeet edelleen hallittuina ja ajatuksella.

Mun fyssarin asenne ja fiilis on ihan tosi tsemppaava. Vaikka lääkäri on mulle suositellut lajin vaihtoo ja muutenkin vähän pelotellut, on fyssari vakaasti sitä mieltä että todellakin palaan vielä ensi kaudella kentille ja oon jo seiskakaudelle valmis (alkaa tammikuussa). Pitää myöntää että kieltämättä se polte kentille on tosi kova, vaikka alkuun se ajatus aika paljon epäillyttikin.

Vuoden 2013 semifinaalit.

Polvi noin yleisesti on kokoajan varmempi, edelleen joka päivä se muistuttaa olemassaolostaan, mutta nyt saattaa tulla jo pieniä hetkiä että unohtaa että sitä edes on leikattu, siis todella pieniä hetkiä, mutta kuitenkin.

Nyt on pari viikkoa ollut reenaaminen aika löysää, pitää tosissaan tsempata sen kanssa taas. Koulusta valmistuminen alkaa olla lähellä, niinpä on ollut kaikki viime hetken asiat harjoittelussa koulun puolesta hoidettavana ja tää tilanne on imenyt mehuja epävarman työllistymistilanteen takia. Lisäksi kaikki muut puuhat ja touhut on osunut tähän samaan syssyyn, niin oon antanut itselleni myös vähän armoa ja lepoa. (Ok, huono omatunto painaa, kun tietää että reeni kärsii.)
Polvikin on nyt vähän enemmän särkyillyt välillä, mutta se nyt on normaalia aaltoilua se.
ENSI maanantaina tsempataan sitten taas.

Swans-Trc

Se oli peli taas eilen. Tälläkertaa matkustettiin Turkuun. Niinkuin jo aikasemmassa kirjoituksessa pohdin, että tää kentän laidalla olo on perseestä, niin eilen se sai vielä ihan uuden ulottuvuuden. Peliä edeltävänä iltana kun koitat psyykata ittees siihen että taas huomenna oot siellä laidalla etkä todellakaan pelaamassa, tulee viesti jossa kerrotaan että meidän pitää pelata vieläpä yhden naisen alivoimalla, koska vastustajajoukkue ei suostu tulemaan vastaan. Viikko sit sovittu 12vs12 ja siitä ei tingitä, eli tässä tilanteessa 12vs11. Flunnssa ja loukkaantumiset riepottelee mein tiimiä, eikä saatukaan kasaan viikko sit sovittua 13 pelaajaa, vaan 11. Koskaan aiemmin ei oo käyny näin. Juurikin tämä tilanne sai lyömään päätä seinään ja kiroamaan (mm.)polven alimpaan helvettiin, MÄ HALUAN KENTÄLLE, MÄ HALUAN! En haluu et mun tiimi joutuu pelaa alivoimalla!  Ja näin näköjään ajatteli myös toinen meidän sairastuvalla olevista ja lähti selkävaivaisena kentälle.

Niinhän siinä kävi että mein tytöt meni ja rokkas huolella siellä kentällä, ei päästäny yhtäkään joutsenta läpi! Näinollen peli päättyi 0-36! H-U-I-K-E-E-T-A!!!!!!

Mein puolustus toimi täydellisesti, ei vois paremmin olla, todisteena 0! Muijat oli jotenkin ihan tulessa siellä, kokoajan syntyi paremman ja paremman näköisiä pelitilanteita. Enää yks sarjapeli jäljellä ja siitä seuraa semit jonne ollaan jo voitettu paikkamme.

Eilen kyllä tosiaan tuli käytyä aikamoinen tunneskaala läpi. Turhautumista, ärsytystä, pettymystä, hämmennystä, iloa, onnea, rakkautta, ylpeyttä.. Psyykkaaminen jotenkin herpaantui siinä kohtaa kun ruokaillessa tuli palkintojen jako ja mun ojennettavana oli parhaan pelaajan palkinto joka meni koko joukkueelle. Olin suunnitellut luettelevani jokaisen nimen ja kertovani miten järjettömän ylpeä oon heistä ja miten tää meidän tiimi on maailman paras ja miten se kaikki kiteytyi tässä pelissä, no eihän siitä mitään tullut kun aloin itkemään kuin pieni lapsi, puhumisesta ei kertakaikkiaan tullut mitään, joten aika vähäiseksi jäi löpinät. Eipä sitä olis ennen TRC:n löytämistä uskonut miten tärkeäksi oma rugbyjoukkue voi itselle tulla. Se on se punamusta veri mikä pumputtaa kehossa.