Kaunas

Viikonloppuna oltiin Kaunasin reissulla fanittamassa Suomen 7's rugbyn naiset Euroopan TOP 12:sta! Hieno reissu kaikenkaikkiaan! Tampere Rugby Clubin sivuilta löytyy yksityiskohtaisempi fiilisraportti :)

Pirkan pyöräily 2015

Juu, että semmonen. Pyöräily. Näin seuraavan päivän fiiliksinä päälimmäisenä mielessä on sellainen satulanmallinen arka kohta tuolla jalkovälissä. Ei voi edes sanoa että on peppu kipeänä, koska se ei pidä millään muotoa paikkaansa, jokainen joka on ikinä pyörän satulalla istunut, voi varmasti tiedostaa sen aran kohdan sijainnin ihan konkreettisesti. Jos hetkeksi meinaa unohtaa tämän satulanmuotoisen mustelman olemassaolon, niin se kyllä hyvin näpsäkästi palaa mieleen joka kerta istuessa ja jos radiosta sattuu vielä tulemaan kaalimadon mainos (mihin oon erityisesti tänään kiinnittänyt huomioni usempaan kertaan töissä kuunnellessani Radio Suomipoppia), saa se ihon kananlihalle, pelkästään ajatuksesta että siihen alueeseen liittyisi minkään näköistä koketusta. Vessassa saa tupsutella pyyhkimisen sijaan ja ei haitannut yhtään vaikka viime tatuoinnin jäljiltä helosania jäi vähän ylimääräistä.

No joo, tosiaan siihen pyöräilyyn. Lähdin ihan hoo moilasena kyseiseen fillarointiin, en oikein osannut odottaa mitään. Tai no kyllä sen tiedostin että pyöräilymatka on hiton pitkä ja että hermot saattaa mennä, mutta en oikestaan sen enempää osannut odottaa mitään mitä tuleman tuo, ajattelin ottaa vastaan sen mitä vastaan tulee. Etukäteen ystäväni Emmi (jonka kanssa myös poljin) hehkutti tapahtumaa huikeen hyvästä fiiliksestä elämänsä hauskimpana päivänä. No joo, palataan tähän vielä myöhemmin..

Pyöräilyyn valmistautuminen sujui kuluneella viikolla muutamilla ylityötunneilla, vajailla yöunilla, muutamilla alkoholiannoksilla ja vielä edellisenä päivänä ystävän kolmekymppisillä, eli oikein näpsäkästi noin kaiken kaikkiaan. Pyöräilyn aamuna oli kieltämättä se fiilis, ettei olisi yhtään haitannut jäädä nukkumaan vielä muutamaksi tunniksi, sunnuntai kun kuitenkin oli ja herätyskello soitti siinä 06:30.

Nooh, pyöräilyyn kuitenkin lähdettiin, kisanumerot selkään ja samontein lähtöruutuun ja se oli menoa siitä sitten.

Parin ensimmäisen kilometrin jälkeen totesin, että jotenkin epätodellinen fiilis siitä että oli siellä, ei oikein ymmärtänyt koko asiaa vielä. Sain vastukseksi että viimeistään 70km kohdalla ymmärrän olevani, oikeessa oli. 134km kun on suhteellisen pitkä matka pyöräilyä ennen vihanneelle tyypille. 

Hyvän vinkin kuitenkin sain jo alkumatkasta verrytellä välillä käsiä, ettei kyynerpäät ala turhan paljon vihottelemaa, eihän tämmöinenkään asia olis tullut pieneen mieleenkään siinä hämmennyksen tilassa pyöräilyä ihmetellessä.

Matka ensimmäiselle taukopisteelle 30km päähän sujui ihanasti, hyvällä fiiliksellä, hyvässä flowssa. No, jos ei ota huomioon sitä että päälyshortsien sauma hankasi ikävästi aluetta, josta oli tuossa alussa jo mainintaa. Ne siis riisuin ensimmäisellä pysähdyksellä.
Sain myös melko hilpeän olon itselleni kun näin ensimmäisen taukopaikan evästyksen: rusinoita. Kaks mun "lempparia" kiteytetty samaan tapahtumaan: pyöräily ja rusinat. Hilpeää fiilistä nostatti myös se, kun yritin Emmille vaivihkaa kertoa mihin sattuu ja koitin silmin osoittaa alaosastolle ja mietin mitä sanaa voisin käyttää niin ettei kanssataukoilijat tajuaisi, eikä tullut mieleeni mitään muuta kuin "hän", siitähän se riemu repesi kun Emmin päässä alkoi soimaan Jenni Vartiaisen "minä ja hän", eikä tilannetta yhtään helpottanut se että siinä hepulitilassa se "hän" toi mieleen jotain ihan muuta, jotain jota shortsin sauma oli pahoinpidellyt. No siitähän sitten alkoikin soimaan se biisi kätevästi päässä, koko matkan ajaksi.

Matka jatkui kohti seuraavaa pysähdyspaikkaa 28km ja flow tuntui vain paranevan! Myötätuuli, hyvä meininki, tie oli hyvä ja pyörä vaan rullaili alla. Ylämäkiä oli paljon, mutta niitä ennen oli juuri ihanasti aina alamäki, josta sai hyvin vauhtia. Jos jossain, niin alamäissä pyöräillessä on kerrankin hyötyä vaa'an näyttämistä suuremmista lukemista.

Toisella taukopaikalla olikin kahvitarjoilu, mikä tuntui juuri täydelliseltä. Tällä taukopaikalla tapahtukin kaikki kanssakäymiset vieraiden ihmisten kanssa koko reissun aikana ja vieläpä vessassa. Vessaan jonottaessani sain taakseni miehen, hyvinkin lähelle taakseni, lähes kiinni, joka huohotuksensa keskellä mutusti kovaäänisesti proteiinipatukkaa. Jotenkin siinä koko alkumatkan oli ollut se hepulifiilis päällä, että jouduin tekemään ihan kaikkeni etten revennyt nauramaan. Niin ainakin luulin, että jouduin tekemään kaikkeni, kunnes tuli oma vuoroni mennä vessaan ja edellinen toiletin käyttäjä, vanhempi herra, hipsi sieltä vessakopista ulos luokseni ja puolikuiskaamalla kertoi kuinka hänelle oli käynyt vahinko ja hänen housunsa ovat nyt siellä vessan roskiksessa. Siinä kohtaa koen että jouduin tekemään ihan kaikkeni etten revennyt nauramaan (vaikka joo tiedän, eihän vahingoille mitään voi ja on todellakin tosi kysessä kun pääsee housuun). No, pitää sanoa että kun menin sinne vessaan ei naurattanut enää yhtään. Sitä "vahinkoa" kun sitten oli pitkin lattiaa ja tosiaan sielä vessassa "vähän" haisi. Enpä oo tainnut koskaan olla niin onnellinen saippuakipon viimeisistä tipoista, kuin tälläkertaa olin vessasta lähdettyäni.

Matka jatkui kohti kolmatta taukopaikkaa 17km, ohitettiin muroleen kanava, joka on ilmeisesti suurikin nähtävyys. Ennen tätä muroleen kanavaa meidät ohitti muna, ja sen jälkeen ohitettiin se, tätä tapahtui muutaman kerran ja aina ihailtiin ja ihmeteltiin mikä se on. Mulle ei ihan selvinnyt mikä tää muna oli, mutta veikkaisin että se oli sellainen "makuuasennossa" oleva fillari, johon oli rakennettu kuoret ympärille. Komannella taukopaikalla alkoikin jo olla se olo että on johan tässä on poljettu. Vieläkään ei lihaksia hapottanut, mutta alaselkä (mun pitää tarkistaa pyörän säädöt ton ajoasennon kannalta) ja toi satula-alue alkoi olla jo kipeinä. Huomio että tässä kohtaa voi vielä puhua vaan kivusta satula-alueenkin osalta. Tässä vaiheessa aloin kyllä jo ihan tosissaan kyseenalaistamaan Emmiltä sitä elämän hauskinta päivää, että onkohan se tosiaan tämä. Saatiin aika monet naurut aikaiseksi tästäkin aiheesta matkan varrella.

Seuraavalle taukopaikalle matka olikin, sanoisinko tuulinen 22km. Siis aivan järkyttävän tuulinen! Aurinko paistoi edelleen ja keli näytti hienolta, mutta se vastatuuli oli niin järkyttävä että vauhti meinas pysähtyä jopa alamäessä. Tää vaihe pyöräilyssä oli ehdottomasti se raskain, muutaman kerran kävi mielessä että jos nyt rikkoontuisi pyörästä rengas tai menis ees ketjut, niin pyörä jäisi siihen ja minä soittaisin taksin kotiin. Veikkaan että siinä tahtotilassa olisin niin tehnytkin, mutta eipä kumpaakaan tapahtunut, vaikka kuinka yritin. Niinpä se nälkävuodelta tuntunutkin matka tuli sotkettua. 

-"Minä ja hän" soi edelleen päässä.

Neljännellä taukopaikalla luulen etten tehnyt muuta kuin nauroin, ensinnäkin nauroin edelleen sitä että juurikin tuo pyöräily oli se Emmin elämän onnellisin päivä ja toisekseen kun alkoi olla jo se vessassa käyminen sellaista, etten tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa: Ensimmäisenä kun pääsi siihen pöntölle ja oli valmis istuutumaan, niin mietti että kumpikohan polvi pettää ensin alta, niin paljon molempiin sattui pelkkä kyykistyminen, vaikka pyöräilyssä itsessään ei tuntunut miltään. Noh, sitten kun olit päässyt siihen pöntölle, niin mietit että uskallatko pissata vai kirveleekö se liikaa ja kun tämä mietintä oli ohi, niin se tupsuttelu paperilla oli jo itsessään niin koomista että saatoin vähän jopa ääneen nauraa, siihen asti kunnes piti ponnistaa pöntöltä ylös. Oli suhteellisen rampa olo.

Matka seuraavalle taukopaikalle 24km, sekin tuntui pitkältä. Mutta tää matka oli onneksi suhteellisen tasaista, eikä tuuli häirinnyt ihan yhtä pahasti, kuin edellisellä pätkällä, vaikka tälläkin osuudella se oli kova. Selkä alkoi juilimaan sen verran kovaa, että olin kyllä aika hiljaista tyttöä. Kyynerpäätkin alkoi jomottaa, tietysti unohdin niitä käsiä heilutella. Poljin naama peruslukemilla ja odotin vaan kotiin, omaan sänkyyn, peiton alle pääsyä enemmän kuin mitään, koskaan, ikinä.

Viides ja viimeinen taukopaikka, nopeahko (ei voi sanoa nopea, sama kuin edellä) vessassa käynti ja suit sukkelaan kohti kotia. Viimeinen polkuosuus oli lyhin 13km. Ai että miten hyvältä ajatukselta se tuntui että pyöräily oli melkein ohi, siis OHI! Ei enää jäljellä montaa kymmentä kilometriä vastatuulta alapää pahoinpideltynä! Pikkuhiljaa maisemat alkoi näyttää tutuille, saavuttiin Tampereen huudeille. Se fiilis kun näki prisman kyltin ja toivoi että se olisi Kalevan prisman oli ihana, se kuitenki vaihtui aika nopeaan pettmykseen kun kyseessä olikin Linnainmaa. Mutta eipä siitä ollut enää montaakaan kilometriä maaliin. 

Ja sieltähän se maalisuora viimein saapui! Ah ihanaa! Mitalit kaulaan, tottakai heti kuva someen onnellisen helpottunut fiilis kasvoilla ja lohisopalle. Ai että, kun tuntui hyvältä, aivan voittajalta! Erityisesti itsensä ylittäneeltä! En koe olevani millään tavalla kestävyysurheilija, se ehkä toi vielä lisää sitä voittajafiilistä kun maaliin oli päässyt. 

Lohisopat syötyä oli vielä kotimatkan vuoro. Eipä oo ikinä mennyt tuohon viiteen kilometriin niin paljon aikaa kuin eilen, hissukseen rullaillen ja varoen ettei mikään alue hipaise satulaa liikaa. Kotiin päästyäni laitoin vielä saunan päälle. Enpä olis uskonut sen olevan ihan sellainen prosessi mikä se oli. Ensin jäykillä polvilla ja selällä kipuat sinne lauteille ja juuri samaan aikaan kun oot läsähtämässä istumaan muistat juurikin sen kipeän alueen minkä kyllä todellakin tiedostit hyvinkin konkreettisesti sen koskettaessa sitä kovaa laudetta. Koirakin tuijotti turhautuneen näköisenä, kun hitailla liikkeilläni häiritsin hänen saunarauhaansa. 

Hyvin tuli uni kyllä jo heti yhdeksän jälkeen illalla, että noin niinkuin unettomuudesta helposti kärsivänä voin suositella kaikille samaa poteville 134km pyörälenkkiä pikku päiväpuhteeksi, kyllä tulee uni kuin nuijanukutetulla.

Tänään aamulla oli yllättävänkin pirteä olo herätä työaamuun. Eikä pahasti paikatkaan ollut jumissa, veikkaan että jumittomuuteen auttoi aika paljonkin sauna ja pikku venyttelyt illalla. Ainut mikä on mainitsemisen arvoinen on juurikin  tuo satula-alue mikä ilmenikin jo. 

Pyörä siis jäi kotiin ja aamulla kävellessäni töihin  iho menni kananlihalle joka kerta kun joku työmatkapyöräilijä suhautti ohi. Veikkaan että he eivät olleet eilen Pirkan pyöräilyssä, eivät ainakaan ensimmäistä kertaa. Ihan vakavissani jo töissä tänään mietin potkulaudalla liikkumista jatkossa, mutta odottelen nyt hetken josko kuitenkin vielä jonain päivänä uskaltaisi kokeilla sitä pyörän satulalle istumista.

Mutta jokatapauksessa aivan huikea kokemus! Ehdottomasti kokemisen arvoinen, vaikka paljon valitinkin ja tulen varmasti valittamaan asiasta jatkossakin, niin oli siinä niin paljon hyvääkin että ehdottomasti kannatti lähteä! Voittajafiilis ja sellainen itsensä väsyttäminen urheilulla ja siitä tuleva hyvä olo on kyllä kieltämättä sen verran koukuttavaa, että en yhtään ihmettele tyyppejä jotka käy tuollakin joka vuosi. Ja mikä parasta; pyöräily oli tosi hyvin järjestetty. Vaikka liikkeellä oli yli 3000 muutakin, ei ruuhkia juurikaan ollut missään ja jokaisella taukopaikalla sai purtavaa ja urheilujuomaa, sekä vessat oli hyvät. Kymppi plus tapahtumalle itselleen siis.

Kiitos Emmille ja muille tsemppaajille, kun houkuttelitte mut tänne mukaan. Vaikka tämä ei mulla ainakaan vielä tunnu siltä että olisi se oman elämän nimenomaisesti hauskin päivä, mutta kyllä niin monet naurut tuli naurettua että hauskaakin oli! Ehkäpä se aika kultaa sen verran muistoja että puolen vuoden päästä voin olla jo samaa mieltä hauskuuden kanssa, tai edes ymmärtää pointin ;)

Niin, ja se "minä ja hän" soi edelleenkin päässä.

"Onni alkaa siitä mihin ankaruus loppuu"

Jotenkin tosi symppis biisi. Ja totta joka sana, kaikki lähtee itsensä välittämisestä.

Ekstriimiä

Polvivammasen terveiset extremerunilta! 

Oli aivan mieletön reissu: Vantaan Extremerun 2015! 

Pitää tunnustaa, että jonkun verran kyllä jännitti lähtee reissuun juurikin kun polvi saattaa ihan pienestäkin virheliikkeestä ottaa itteensä ja turvota. Se kipu mikä siihen tulee on hyvinkin lyhytaikaista ja siihen on jo tottunut, mutta se turvotus on veemäistä, kun siinä tuppaa kestämään tovi ennen kuin se laskee ja se ikävästi häiritsee liikkumistakin. 

Mutta mikä parasta: polvi ei ottanut yhtään  itseensä 8km lenkistä ja esteiden suorittamisesta!!! Kyllähän sitä kokoajan mietti ja oli hyvinkin skarppina. Muutaman esteen jätin suosiolla väliin (mm. vesiesteen iiiiiiihan vaan polven takia, en niinkään sen jääkylmän veden;)) mutta suurimman osan pääsin menemään. Oltiin kotiseudun ystävien kanssa liikenteessä, aurinko paistoi ja fiilis oli tapahtumassa aivan mielettömän hyvä! Kaikin puolin hyvä kokemus siis! Ensi vuonna uudestaan!

 Tästä starttas samalla tämän kesän palkintojen haaliminen ;) 

Ensi viikonloppuna olisikin vuorossa Pirkan pyöräily, johon myöskin oon menossa ensimmäistä kertaa ikinä. Paljon "neitsytkokemuksia" tälle vuodelle!

Bujasagaaaaa!